Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii veitikka.
Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo menneen.—Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö mitään tiedä… Mitäs siitä mahtaa tulla?
Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön taakse—syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli huutaa tytölle että pidäppä varasi!
Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.
»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.
»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.
Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään vastata.
»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä mitään pahaa tarkottanut.»
»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»
»Etkä ole enää minulle vihainen…?» kysyy nuorukainen.