»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»
»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me olisimme olleet vanhat tuttavat—en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin sitä kysymään.»
Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee hän—syrjästäkatselija.
»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta…»
»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä muuta halua kuulla!»
Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska tuo outokin siihen niin mielistyy.
»Entäs te…?» tyttö kysyy.
»Te…?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa—ja hän, syrjästäkatselija, nauraa myöskin.
»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».
Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö sinä kukista, Tumma tyttö?»