»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.
»Se, jonka tuleman pitää—se, joka kädestä ottaa.»
»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»
»Hiljaa—en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo nuorukainen, »Kyllä se nyt tulee! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin, hiljaa, mutta varmasti—siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä kukaan muu… Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»
Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.
Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.
Satu on lopussa—tyttö avaa silmänsä.
Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.
»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»
Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.