»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»
Tyttö kulki suuntaansa—kirves kohoutui…
»Tprui Mansik…»
Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja seisattui paikkaansa. »Olavi—?»
»Annikki!»
Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.
»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»
»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»
He kättelivät—lämpimästi, toverillisesti.
»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole niinkuin linna—Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat simapillillä tullessasi…»
Tyttö katsoi hämmästyneenä: