»Mitäs sinä nyt…? Mistäs sinä tuommoista…?»
Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.
»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»
He astuivat hakkauksen keskelle.
»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut…?» Lämmin katse sattui nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa sinä vahva!»
Nuorukainen kiirehti askeleitaan:
»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki—eikös se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»
»Ja isäntä…?» nauroi tyttö.
»Sivupenkille tietysti!»
He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.