»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin—vehreillä havuilla ja punaisilla kuusenkukilla?»
»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme viimeksi puhelleet—ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»
»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä—»me jotka ennen oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»
»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.
Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita ihmislasten talosilla-olosta.
»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte avasin, muistatko—ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»
»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»
Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet ikänä kuulleet.
»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja…»
Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä varustetusta talosta—nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan mitä siellä tehtiin.