… »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»
»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:
»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»
Puhe katkesi.
Puut kallistautuivat—odottaen, henkeään pidättäen.
Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.
Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.
»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki…?»
Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.—Lämmin kädenpuristus oli vastaus.
»Enemmän kuin kenestäkään muusta…?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.
Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.