»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»
»Minä pelkään… Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa—voi kuinka äärettömästi minä sinua rakastan!»
»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan sydämeen.»
»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä… Vihdoin se tulee, ja terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme sulautuvamme valoon ja lämpöön.»
* * * * *
Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.
Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.
He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.
Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.
Tyttö kohotti katsettaan.