Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.
Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:
»Onko auringollakin silmät…? Onko se muinakin aamuina minua katsellut…?»
Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.
Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin—juuri niinkuin äiti katsoo, kun hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.
Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää noussut—kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.
»Mitä—?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»
Kyynelhelmet värähtivät—ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.
»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua hänelle lohduttavia sanoja.
Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset huokailivat raskaasti kasvojen alla.