Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka itkivät ja valittivat.
Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin suortuviin.
Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät kasvot—raskaat huokaukset täyttivät huoneen.
Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.
Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa—ei nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.
»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin äänin.
»Anteeksi—?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.
»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.
»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut minulle kaikki?—Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»
»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä mitä vastaisi.