»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»
»Ja jos sinä tietäisit … voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille voin?»
»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua nähdä—joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»
»Ehkä minä tulen sinua katsomaan…»
»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»
Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja näytti sitte tytölle.
»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua päästää?»
»Ja kuinka minä voin mennä?—Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan päivä!»
»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio—en minä nyt sitäkään pelkäisi, en yhtään… Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa sinua vielä kerran, näin, tällälailla—etten minä sinua koskaan unohtaisi.»
»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen rintaansa kohosi hätä ja tuska—niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle olisi»—hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto—»ettet sinä tämän jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran omaksesi valitset.»