»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.
»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»
»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin täytyy!»
»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.
»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.
»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.
He irtautuivat ja nousivat.
Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä—huulet tapasivat toisensa.
Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja ummistuivat—tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, häviämätön merkki.
»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen sinua katsomaan—ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»
Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen katsonut—ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta ulos.