»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»
»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä tuijottamaan.
»Mutta missä sinä silloin olit…?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, ja katsoi häneen tutkivasti.
»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää—en minä nyt enää kevättä muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte näytti että syksykin on kaunis.»
»Näyttikö sen joku?»
»Näyttipä niinkin—tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»
Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.
»Se näyttäjä oli—muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle—ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?»
»Olisitko sinä mennyt ohitse…?»
»Kyllä minä niin ajattelin—kun minä kuitenkin olen ohimenijä… Minä en tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»