»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»
»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani… Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on ollut näin kaunis syksy.»
»Ja minulla…», kuiskasi tyttö.
»Niin—sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.»
Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:
»Puhu vielä—siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»
»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen silloin muuttuu aivan toiseksi?»
»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»
»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman kauniiksi.»
»Juuri niin—kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä kaikki on kuin kaunista unta.»