»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.
»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä puhunko satuja.—Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»
»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi mihinkään lähteä … ja tuskin koskaan.»
»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»
Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:
»Nyt lähdettiin!»
Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.
»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.—Katsoppas tuonne!»
Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja katsoi hymyillen pihalle.
»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.—Mitäs nyt, kun äiti naputtaa ikkunanlasiin?