'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'
'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me ponnistaudumme liikkeelle.
Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.
Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä kiedot kätesi niin kauniisti…»
»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin puolittain tosissaan.
»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista ilman minun apuani.
Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä ylös—tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja siitä se alkaakin jo hakkuualue.
Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.
'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat oksilla kuin sinun silmäsi.'
'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi uskonut että metsä voi olla niin ihana.'