'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'
'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla tekee.'
Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»
»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.
»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.
Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.
Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset sen kuin vyöksi uumillesi.
'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä kutomassa huivissa vain—se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'
Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin—ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisässä.»
»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin tavattoman kaunista ja hauskaa—kun se tällälailla tehtiin se matka.»