»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»
»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.
»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä kotona—täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se äskeinenkin. Annansilmä—istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein katsella!»
Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa—kun en minä kuitenkaan mitään ole.»
»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»
Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»
»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.—Kuulehan kun kerron! Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset veistelivät—olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»
»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.
»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»
»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen alas—niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä liikkui.