»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi luonut.»
»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.
»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai hurjaa syleilyä?»
»Hurjaa—?» kysyi tyttö suurin silmin.
»Niin … kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu. Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»
»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.—Mutta oletko sinä oikein todella ollut onnellinen?»
»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»
»Ei kaikissa, Olavi—ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»
»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin sinnepäin.»
Hän veti tytön lähemmäksi—he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.