Nuorukainen miltei tyrmistyi—niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.
»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan minulle kertonut millainen sinun äitisi on…? Ei, älä kerrokkaan—minä tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo sukkaa.»
»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.
»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi—hänet, joka on…»
»Joka on…?»
»Joka… Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää salaa käteni hänen kaulaansa ja… Sano, Olavi, minulle yksi asia—suuteliko sinun äitisi sinua usein?»
»Ei, ei usein.»
»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein kahdenkesken—niinkö?»
»Niin, niin…»
Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.