»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö, »en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian lähdet?»
He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin—niinkuin jotain vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.
Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.
Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena, hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva—hiipi, kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.
»Mitä, Annansilmä—?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.
»Olavi … nyt minä…», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät nuorukaisen poskea vasten.
Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön itseensä ja yhdytti hänen huulensa.
Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.
Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.
»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.