13.
Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.
Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne. Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä he tahtoivat ilostua.
Uutelan elämässä se muodosti käänteen.
Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle, niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?
Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt, uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.
Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten hänen luokseen ja sanonut:
»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä varottanut?»
»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»