»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri taisi tähän kompastukseen viedä.—Ethän sinä olisi vanhasta huolinutkaan?»
»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.
Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin pitemmälle—asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.
»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian kauan—kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin tahtonut.»
Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.
»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon tytärtä työn avun tähden—en myös rakkauden tarpeesta—en mistään tarpeesta—kyllä se oli muuta.»
Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen—hän itse!
Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?
Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus—se selvyys, jota hän oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.
Nyt hän ymmärsi elämän—tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä äsken epäillyt.