Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi säde.
Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä, niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!
Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut hänen varpailleen. Ja tuo toinen—hän tosin oli rikollinen, mutta avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain nimellisesti.
Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii—aina vain yksin.
Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.
Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.
»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä alulla, ja yhä lisää tulee—sitten olet kypsä. Me käymme nyt laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»
Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.
»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi hän. »Manta saapi—hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi, lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka luuli sen salaa tekevänsä.»