Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan—siinä kaikki.
Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui, huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista elämänhaluaan.
Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi suorittavansa kuritushuonetyötä—mutta sekin työ oli tunnollisesti tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.
Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he, lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies—juuri niinkuin he olivat toivoneet.
Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt tietään astui.
14.
Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.
Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta ja loistenvaimot ehkä supattelivat.