Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista, että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.
Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi entiseen avuttomuuteensa.
Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli—tuon kaiken pukeutuminen näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan uuteen koetukseen.
»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»
Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.
Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.
Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen oli vaikea sanoa.
»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä rauhattomasti liikutetuksi.
»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin... synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.
Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.