»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.
Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän vastasi kuin asianosainen:
»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»
Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin se hänelle kuuluikin.
Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin viemään asemalle.
Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan kaupunkiin-saattajaksi.
Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili pellolla niinkuin tavallisesti.
Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.
Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa, sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.