Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat heleänvihrein hiirenkorvin—takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä havumetsä.
»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa tämänluontoista nähnytkään.»
Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut paistoivat aina tänne saakka.
»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä—»
Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä sanomattoman vaikea olla.
Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää ajattelematta katsomaan.
Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa asemalle.
Uutela kääntyi äkkiä—hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.
Hän ajoi alas, sitten ylös—alas ja taas ylös—siirtyi toiseen sarkaan—alas, ylös—yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka hänet oli niin odottamatta vallannut.
Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää—hän ei olisi voinut ajaa enää askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt hänen mieleensä lennähti: