»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»
Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja—niinkuin nyt hän hautaa—hautaa Keskitalo—ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.
Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata, tuskanpyhää multaa.
Viikon päästä tuli kirje—ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt pojan.
Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.
Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta, synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli vain tuntenut—eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä tavalla tuo katoaminen tapahtuisi—vain häviäisivät ja olisivat poissa.
Mutta nyt Manta eli, poika eli—rikos oli monikertaistuneena. Eikä se elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle—»isälle».
Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona, vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä korjailemaan», ajatteli hän.
Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä kohottamatta.