»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli takaisin, se tuska?»
Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.
Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja istuutui tiepuoleen ojan reunalle.
Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.
»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.
»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»
Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.—Siellä tuli Rimpiläinen, punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista keppiään.
Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.
»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.
Rimpiläinen läheni.