»Mitäs minulla—vasta keski-iässä—ei vielä täyttä seitsemääkymmentäkään.»
»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen loman.—»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia—kun ei oo näkynnä?»
Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.
»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä inhotti—mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan. »Silloin nälkävuosina—polttotauti—vei monet perheet kuittiin.—Ei tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»
»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää: siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.
Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.
15.
Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.