»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina kihlat tuomaan.»
»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
He nauroivat kaikki.—Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina paikalleen, se oli tunnettu asia.
Keskitalo oli mennyt.
Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun—kuului pieni myhähdys.
»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.
Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai—kukas muu?»
»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista nauruaan. »Katsos, Karoliina—Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen vävypoika on enemmän kuin joulu taloon—taitaisi muutoin pian vasara paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies—kyllä me toisemme ymmärrämme.»
Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään—hän oli taas tuo sama tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.