Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun perääni. Ja niin taitaa nytkin olla»
2.
Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä päivää.
Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!—Se kuului mäen takaa, Keskitalosta päin.