»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä», päätti hän.
Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa testamentin Mantalle.
»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle oikaistu—sitten lue.»
Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.
»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin esille.
»Testamentin!» huudahtavat kaikki—Keskitalo ääneen, muut katseillaan.
Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi raukeamista iäisyyden edessä.
Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään muistanut?