Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.
»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»
Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.
»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.—»No, eihän se niin ylötön ihme ole—täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän itseään.
Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki, kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.
He istuivat lähelle alttaria—Uutela käytävän oikealle, morsian vasemmalle puolelle.
Jumalanpalvelus oli alkanut.
Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin uusi valaistus.
Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi olla.