»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
»Saksan Ingrid», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin—ja oikein kivi!»
Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria, vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää! Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin, mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu edes vihitty—ja vaikeni.
Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
Uutelalle tuli melkein hätä—sielläpäin oli Maija-vainaankin hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.
»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.—»Kun ne eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista», puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on kuolleitten kanssa tekemistä!»
He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien varrella olevia ristejä.
Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta sisään.