»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia kohti.
Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista vain.»—Morsian seurasi hämillään.
Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi silmää vilauttaen.
»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen tyytyväisenä matkaansa.
Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa—vain sentähden että tämä kaikki oli niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.