Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs tuntuu?»
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa kuitenkin häntä, Uutelaa.
»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä, hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?» ehdotti hän morsiamelle.