Emäntää värisytti.
»Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle vanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin tuossa naimisasiassakin? Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan tämä sitten oikein, omantunnon mukaan?»
»On!» sanoi Keskitalo lujasti. »Jumalan tahto on, että minä puolustan perheeni kunniaa.»
»Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa», huokasi emäntä, vaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.
Keskitalo katsoi pitkään.
»Lue raamattua!» sanoi hän painokkaasti. »Kaikki, jotka ovat olleet rohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista alkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian tähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä nimi pysyy iankaikkisesti!»
Emäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen miestään—hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja päättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää epäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin kummallisesti—niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä olisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan katseli.
»Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?» kysyi hän sentään epäillen.
»Heidän täytyy!» sanoi Keskitalo lyhyesti. »Ja pojat sen kyllä ymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun pääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä kaikki hyvin järjestän.»
Hän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen laidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa yksityiskohtia.