Hän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta hän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.
Keskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään aavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä takaperin oli tullut sanomalehden mukana.
Hän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.
»Mitä sinulla siellä oikein on?» kysyi emäntä, kohoten istualleen.
»Odota vähän», puheli Keskitalo. »Minä luulen että minulla nyt on jotain.»
Ja hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista etsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.
Näin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti kynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.
»Nyt se on selvä!» puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. »Kaikki selviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.»
Emäntä katsoi tyrmistyneenä.
»Niin juuri teemme!» jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla vauhdilla. »Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon puolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on kymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei tiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään, kun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu hiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla, kaikki voipi painua umpeen.»