»Se on tehtävä—se on hävitettävä—minä hänet pakotan!» jupisi hän itsekseen.
Vaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.
»Ei ei!—Miksei?—Ei ei... Herra Jumala!» kuuluivat taas tuskaiset kuiskeet pöydän luota.
Emäntä juoksi hätääntyneenä ylös: »Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt tuli...?»
»Ei mikään—rukoile, rukoile!»
Keskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla kiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.
Kello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen päätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.
»Kun pääsisi pois, kauas pois!» ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä ollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta kerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei olisi mitään, ei kerrassaan mitään.
Silloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä—hänen aivojensa läpi kulki äkillinen välähdys.