He puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He rukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä harvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka monimutkainen onkaan elämä—eivät he olisi voineet uskoa että ihminen voi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.
»Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?» ehdotti emäntä toivottomuudessaan. »Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista ennenkin nähty.»
Keskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.
»Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia, vaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.»
»Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta mistään!»
Kello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut hätäkellojen äänen kirkontornista.
Hän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain keksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen ympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.
»Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?» huokaili hän ahdistuksessaan. »Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun sanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä onnettomuuksilla. Onko tämä oikein?»
Silloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla häpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat otsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.