He vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.
»Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi», sanoi taas Keskitalo. »Kun jokainen sen ymmärtää—kun Uutela on niin vanha ja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.»
»Uutela!» huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen puolen asiasta. »Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?»
Keskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.
»Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla toimeen», sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan ovela arkipiirre hänen suupieleensä: »Uutelalle sopisi aina sanoa: Voiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika—vastaus katso 1:stä Mooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.»
»Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!» huokasi emäntä.
Sitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.
Pirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista—he yhä valvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä kasvoi.