»Ja se vielä kehtaa syytellä muita!» sanoi Keskitalo kiivastuen.
»Minä epäilin alusta alkaen», huokasi emäntä. »Sinä, Kustaa, juoksit kunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!»
Keskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.
»Jätätkö sinäkin minut nyt?» sanoi hän sitten murtuneena.
»Enhän minä, isä kulta»—kyyneleet herahtivat emännän silmiin—»vaan kun sydän on niin täysi.» Sitten hänen hartiansa alkoivat täristä. »Minua niin viluttaa», sanoi hän nyyhkytysten välistä.
»Sinun täytyy mennä maata», puhui Keskitalo heltyneenä. »Äläkä nyt noin—ehkei kaikki ole vielä mennyttä—täytyy miettiä.»
Hän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun emäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.
»Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä», huokasi hän. »Minä ajattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle, meille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren miehen. Mutta se kelvoton!—Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa olivat?»
»Älä puhukkaan—ei hän ollut silloin järjissään!» Emäntä ratkesi taas nyyhkyttämään.
»Koeta nyt nukkua!» rauhotteli Keskitalo. »Kyllä minä aamuksi jonkun keinon keksin.»