Hän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän rauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.
Hänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt, kun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin taakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän sellaista ansainnut?
Silloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen paikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.
Kun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi ja ajatuksensa selvemmäksi.
Emäntä tuli hiljaa sisään.
»Manta siellä itkee kamarissaan...» ilmotti hän.
»Osaakos se hävytön vielä itkeä?» vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka tunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.
»Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu», sanoi hän sitten. »Ei ole ollut minun suvussani, eikä sinunkaan.»
»Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.»