»Niin on porton polut», huokasi hän kuin itsekseen, »syö, pyyhkii suunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!»
Tyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa käsillään ja meni kiireisesti ulos.
»Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?» valitti emäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.
Keskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän tunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.
»Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan sitten—ehtoollisen jälkeen.» Hän koetti hymyillä: »Mene nyt!»
Emäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.
Mutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse kulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut, mutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli ollut perintönä polvesta polveen.
Hetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin makuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan raamatun esiin.
Keskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka edessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia sattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.