Keskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären kasvojenilme.
»Herra Jumala!» vaikeroi hän. »Keskitalon suvussa ei ole ollut ainoatakaan huonoa ihmistä.»
Tytär yhä yltyi.
»Nyt on!» huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.
Keskitalo astui askeleen kohti.
»Hiljaa, taikka minä tapan!—Kenenkäs kanssa se on?» läähätti hän.
»Kenenkä tahansa!» huusi tytär kiiluvin silmin—niinkuin hän olisi ollut mieletön.
Keskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin voimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen rintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.
Vanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus menisi pikemmin ohi.
Kun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena hervottomasti lavitsalle.