Keskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen kätensä puristui nyrkkiin.
»Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!» rukoili emäntä tarttuen hänen käsivarteensa.
»Mitäs olet tehnyt, kelvoton?» Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että hänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.
Tytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.
»Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...» sanoi hän torjuvasti, yhä lattiaan katsoen.
»Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...»
Lause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä ajatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa erinomaisuutta—nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän olisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...
»Jos se sentään on Uutelan...?» ehätti emäntä, katsoen mieheensä rauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.
Niinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti päänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.
»Uutelan!» huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. »Uutelalla ei sen kanssa ole mitään tekemistä!»