Keskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut, ainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.
»Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata», selitti emäntä hätäisesti. »Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!»
Keskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi—kaikki alkoi mennä hänen ajatuksissaan sekaisin.
»Missä hän on?» kysyi hän.
»Pirtissä.—Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein on.»
He menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.
Tytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot tuhkanharmaina.
Keskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta, nyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon näköinen.
»Onko se totta?» sai hän vaivoin kysytyksi.
»On...» vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin alemmaksi.