Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin—vanhaa tuttua ja rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.
Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.
Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.
Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut olevan paljon koko Savon puolessa.
Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista »savolaisista sammakoista» mitään hyvää.—Uutelaan oli sillä Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista kohtaan.
Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista pikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen perään sidottuna.
Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan—hän ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.
Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.
Siellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.